Navia kaya

Kevät kakstuhatta ja kaksitoista. Joku väitti maailmanlopun vuodeksi. Pääsykokeet suttas duunit ja terveys, ite suttasin duunit ja jäljelle jäi terve poika. Reissuun lähdössä, ennen sitä Pispalan juhannus ja toisen reissun valmistelut. Hakemukset Keniaan, reppu selkään ja seuraava kuukausi raiteita pitkin kohti Lissabonia. Tukholmaa pidemmälle ei ennätetty, kun Keniasta tuli postia viestinään ”tervetuloa!”. Hetken se hymyilytti, mutta jo seuraavan hetken hymyilytti seuraavan pävän junasessio ulos pohjoisen holhousvaltioiden kynsistä, kohti aitoja Eurooppameininkejä. Henkistä valmistautumista Afrikkaan tässä vaiheessa? Niin ei niin.

Elokuun alkua. Neljä viikkoa kaupungista toiseen, viides Portugalin aavikolla tamppaillen. Takaisin kotona Herttoniemessä. Juhlat eivät ole ohi! Seuraavaksi Flowfestit. Kyseenalaset kekkerit, onneksi seura pelasti ja konttiaukion anti-Flow kruunas. Saman viikonlopun lauantaina oli siis myös lähtijävalmennus tuleville vapaaehtoisille. Johan sattui. Silmät ristissä aamulla kuuntelemaan, kuinka Afrikassa on mahdollista sairastua malariaan, tai vaikkapa HIViin! Oh no. Suojautukaa siis. Suurin osa ajasta kuitenkin leikittiin uskomattoman typeriä leikkejä korealaisten kanssa. Viimisen päälle turha keissi, mutta onneksi kotona oli kaapissa kylmää juomaa ja uusi festaripäiväkin oli nousemassa. Henkistä valmistautumista Afrikkaan tässä vaiheessa? Niin ei niin.

Elokuun loppua. Nyt voisi jo sanoa, että kesän juhlat alkaa oleen juhlittu. Muutamat vielä, kämppä tyhjäksi, heipat Hertsikan hoodeille ja Rolloon. Tulee shamaanisyyskuu. Löytyy uus ystävä. Aivann ihana. Silmät näkkee vaan punasta. Pää taas uusiksi, millehän tässä nyt alkas? ’Pakkaan kamat ja lähden. Minne? No Helsinkiin! Niin siis Afrikkaan? No joojoo sit myöhemmin, mutta meen nyt eka tohon Helsinkiin. Ei tässä nyt vielä tuota Keniasysteemiä ehi ajatella.’ Aikaa lähtöön alle viikko. Henkistä valmistautumista? Niin.

Nyt kun tässä on vähän kelaillu niin aika puskista tämä ’Keniasysteemi’ sitten yllätti. Elämä piti niin lujasti hetkessä kiinni koko sen ajan ensivalmisteluista lähtöpäivään asti, ettei siinä oikeastaan minkäänlaista henkistä valmistautumista toteutunut missään vaiheessa. Ei siinä, helvetin hyvin oon pärjänny, vaikkakin se kulttuurishokki sieltä mäjähti päin näköä aivan kiitettävästi. Alku nyt oli ihan perseestä kaikin puolin muutenkin, mutta siihen aikaan mättikin ihan liian moni asia. Oikeastaan vasta Kinondoon päästyä sain taas elämästä kiinni ja hommat alko rullaan. Kotikylä tosiaankin antoi suuremman perheen mitä olisin ikinä osannut kuvitella, yybereimmän luonnon mitä olisin ikinä osannut kuvitella ja smuuteimman työympäristön mitä olisin ikinä osannut kuvitella. Miljoona uutta kokemusta ja niiin monta uutta opittua asiaa. Uusista ihmisistä puhumattakaan. Mutta nyt ne on rullailtu ja loppupuheet väsätty ja aika lähteä kotiin. Tosin viimeinen Kinondo-viikonloppu juhlineen ja hyvästelyineen on vielä edessä. Ja viimiset kookosviinit! Daamn. Ikävä tulee.

Jälkifiilikset on aivan käsittämättömän hyvät. Mahtavaa että tulee tehtyä kaikenlaista. Haikeaa tosin jättää kaikki tyypit, ja etenkin kun kaks maailman parasta koiranpentua jää tänne ilman äitihahmoa. Rakennettiin me niille kuitenkin hyvä talo missä ne voi rauhassa kasvaa isoiksi ja hyviksi vahtikoiriksi. Ottaisin silti mukaan, jos voisin.

Alkuviikosta kohti Nairobia, pari päivää siinä ja torstai-iltana kentälle venailemaan aamuyön lentoa. Helsinkiin saavun sopivasti perjantai-iltana, eli juhlathan ne tuttuun tapaan vaan jatkuu. Mutjoo, tämän blogin tarinoinnit taitaa olla nyt tarinoitu. Toivottavasti näitä on ollu mukava lukea, kuka näitä ikinä sitten onkaan lukenu. Ei mulla muuta, elämä jatkuu, tos tos.

Seikkailuloma ja seikkailuarki

Tervehdys jälleen. Aika on taas juossu ja kaikenlaista on ehtiny tapahtua. Blogin kirjottaminen ollu katkolla kun viime tekstin jälkeen ei alkuun syntynyt ideoita mistä kirjoittaa ja sitten siskokulta lennähti Unkarista kylään kolmeksi viikoksi niin tunnit toimistolla koneen ääressä pysy visusti nollassa. Nyt on kuiten vielä viimeisen kerran tälle matkalle palattu ekoturismiprojektin leppoisaan arkeen. Korostetusti leppoisan vaikkakin vastuu kasvoi hiukan kun manageri aloitti opiskelut Mombasassa vuoden alusta ja joitain hallinnollisia puuhia on nyt minun hoidettavana. Burnouttia ei kuitenkaan tarvi pelätä.

Tätä kirjoittaessa eletään tammikuun 17. päivää, mikä tarkoittaa, että alle kuukausi jäljellä elämää päiväntasaajan tällä puolen. Syksyn pikkusateet on nyt satanu ja seuraava kausi on kuuma ja kuiva, ennen kevään isoja sateita. Tammi- ja helmikuussa lämpötila nousee vielä hitusen ja mahdolliset sateet ovat vain satunnaisia eksyneitä sadepilviä. Kun päivälämpötila heittelee 35 molemmin puolin, niin ei ainakaan heti tule mieleen, että olisipa kiva jos se siitä vielä vähän lämpenisi. Suomessa on kiellettyä valittaa liian kuumasta säästä, mutta täällä voi hyvällä omatunnolla vähän kitistä jos tuntuu että luut sulaa. Yölämpötilasta mulla ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen verran se laskee että ei hikoile jatkuvasti, mikä on ihan mukava kun yrittää nukkua.

Kolmen viikon päästä pitäisi siis alkaa pikkuhiljaa siirtymään kohti Nairobia, josta 15.2 lähtee lento Istanbulin kautta Helsinkiin. Ja tuntuu erittäin hassulta/oudolta/mukavalta/oudolta mennä takaisin Suomeen. Maailmasta toiseen, niin kuin tänne tullessakin. Jos nyt edes selviän hengissä kun lämpötila laskee 60-70 astetta. Mutta ei vielä liikaa Suomi-ajatuksia, hommat vielä kesken täällä. Ja vaikka tämä projekti jää minun osalta sikseen, niin on kuiten eräs toinen projekti, joka toivottavasti pitää minut tiiviisti yhteyksissä tänne. Siitä kerron ehkä joskus enemmän.

Jenni saapui Keniaan siis 23.12, ja plääni oli kierrellä rannikkoa sinne ja tänne ja lomailla huolella. Molempiin tavoitteisiin päästiin ja vietettiin paljon hyvää aikaa. Joulun yli asetuttiin Mombasan vanhaan kaupunkiin, mikä on muuten jo urbaanissa ja vilkkaassa Mombasassa todella mielenkiintosta ja omaleimaista ympäristöä. Kapeita katuja ja suhteellisen korkeita mutta yksityiskohtaisia taloja, joissa näkyi selvästi arabien käden jälki. Myös ihmiset vanhassa kaupungissa ovat selkeä miksaus Intialaisia ja Afrikkalaisia. Old Town oli hyvää aluetta alkaa sopeuttamaan Jenniä kolmannen maailman katukuvaan. Päivisin kapeat kadut olivat täynnä ihmisiä, kuka myymässä mitäkin ja kuka menossa minnekin. Iltaisin ihmiset kokoontuivat moskeijojen ympärille meidän korvaan niin huvittavien ja naurettavien rukouskutsujen saattelemina. Turisteja ei tänä Jouluna Mombasasta löytynyt, juuri ja juuri puoli kourallista. Tosin ei sieltä kyllä löytynyt Jouluakaan: Aattona lojuttiin päivä rannalla, jouluateriaksi syötiin intialaista intialaisafrikkalaisten keskellä ja myöhemmin nautittiin paikallisessa kenialaista bisseä.

Kolmen päivän jälkeen kaupungin hälinä jäi matkasta ja siirryttiin rannikkoa pitkin hitusen pohjoiseen, Mtwapaan, jota myöhemmin kuultiin kutsuttavan Sin Cityksi. Majatalo oli mitä smuutein aivan meren vieressä ja Beach Barista löytyi kaikki hengissä säilymiseen tarvittava, eli erittäin hyvät asetelmat 24/7 rentoutumiseen. Mestoilta löyty myös vanhoja vapaaehtoistuttuja Nairobista ja paljon monen näköstä menijää trenditeineistä seksituristeihin. Aluksi kokoajan ympärillä pyörivä paikallinen rastakaksikko jaksoi hämmentää, mutta lopulta näistäkin saatiin hyvät ystävät ja linkit paikallisiin meininkeihin. Toinen näistä jäbistä on hyvän alun nähneellä musiikkiuralla ja löytyy maaliskuussa mm. mun messistä stadista! Sitten vaan rabadabit soimaan ja köh köh. Ja se toinen sankari järjestelee nuotiosessareita ja tykkää merikilpikonnista. Great people.

Mtwapa on kyllä siisti paikka. Mombasassa oli tottunut näkemään pelkästään tiukan muslimikurin alla eleleviä ihmisiä, mutta Mtwapassa Jumala oli sopivasti hukassa ja monet aktiviteetit eivät päivänvaloa kestäneet. Löytyi baareja, yökerhoja, liian lyhyitä hameita ja vanhoja valkosia ukkoja niitä jahtaamassa. Tosin meille yleensä riitti nuotio rannalle(”fire dance!”), yöuinnit ja pienet kookosviinit. Kolmen päivän pysähdys oli myös Mtwapan keissi, joka lopulta osoittautui olevan jotain aivan muuta kuin mitä oli ennalta ajatellut. Kiitos Mikelle ja Philippille loistavasta houstaamisesta. Näiden heebojen kanssa harvemmin pitkästyy.

Joulukuun 29. päivä. Kolme päivää ja kolme yötä vietetty Mtwapan huudeilla ja jälleen oli aika vaihtaa maisemaa. Plääni oli ajella suoraan koti-Kinondoon, mutta parin päivän biletys ja sen jälkeinen väsymys vei voiton ja lopulta buukattiin Ukundasta huone ja otettiin kunnon unet ennen kotiin paluuta. Koti oli mulle ihan ennallaan, mutta tässä kohtaa Jenni pääsi ekaa kertaa näkemään aitoa afrikkalaista elämää kunnolla luonnon sylissä. Pari päivää kierreltiin, tutustuttiin, vuosi vaihdettiin rantabileissä, hengailtiin vähän lisää ja oleiltiin menemään. Uuden vuoden menoihin ilmestyi myös Mtwapan kaksikko Mike ja Philipp, jotka jäi vielä muutamaksi päiväksi kyläilemään Kinondoon. Muutaman päivän minimaalisinkin kiire ja hoppu tuntu yhtä kaukasilta ku Suomen hanget ja pakkaset. Okei, näin se on aina, mutta tällä kertaa se tapahtui jotenkin korostetusti. Siinä kun uusi vuosi saatiin kulkemaan ja Philipp palasi studiolle ja Mike luultavasti Beach Baariin pöllöilemään uusien reissaajien kanssa, eleltiin me Jennin kans peruselämää Kinondossa, syötiin kalaa ja juotiin puuta. Pari reissua tehtiin vielä kotoa käsin, toinen Wasinin saarelle ja meripuistoon snorklaamaan, ja toinen Shimba Hillsin luonnonpuistoon pienimuotoiselle safarille. Bongattiin elefantit, antiloopit, kirahvit, pahkasiat, buffalot ja paviaanit.

Jennin visiitin lopuksi vaihdettiin vielä kerran maisemaa, eteläisestä Kinondosta pohjoiseen, Mombasan ja Mtwapan ohi, paikkaan nimeltä Kilifi. Majatalo oli tyyliä backpackers, erittäin viihtyisä ja lämminhenkinen ympäristö. Backpackers –projekti oli australialaisperäisen perheen perustama. Perhe asui Zimbabwessa kun lapset syntyivät, sen jälkeen muuttivat kymmeneksi vuodeksi Australiaan ja asuivat kaikesta päätellen nykyisin Keniassa, ainakin vanhemmat. Lapset (kaikki yli 20) eivät näyttäneet olevan vielä päättäneet, missä asuvat. Mutta perheprojektiksi tällainen majatalo keskelle paratiisia ei kuullosta ollenkaan hassummalta Eikä kyllä vaikuttanutkaan. Googlaamalla Distant Relatives Backpackers Kilifi tjsp löytää lisää infoa.

Vaihteluksi oli erittäin jees vaihdella ideoita ja tarinoita muiden eurooppalaisten kulkureiden kans, löytyy huomattavasti värikkäämpiä kertomuksia kuin afrikkalaiselta joka on asunut yhdessä ja samassa savimajassa koko ikänsä. Päälimmäisenä mieleen jäi italialainen Paolo, hc trävelleri, joka oli lähtenyt reissun päälle 2002. Tuon vuoden jälkeen Paolo oli lähinnä piipahtanut silloin tällöin Italiassa, mutta tie oli vienyt miehen aika huolellisesti mukanaan. Tarinoita löytyi mm. kävelymatkalta Kapkaupungista Etelä-Afrikasta Zimbabween, pyöräretkeltä Intiasta Indonesiaan, vuodesta syvän meren kalastajana Australiassa ja ties mistä maailman kolkasta. Tällä hetkellä kyseinen heppu on pienessä Kipinin kylässä, muutama tunti Kilifiltä pohjoiseen, rakentamassa perinteistä puista purjelaivaa, jolla aikoo porukkansa kanssa purjehtia Itä-Afrikan rannikot läpi ja oikean monsuunituulen alkaessa puhaltaa pyyhkäistä meren yli Intiaan. Laivatiimiin kuului myös yksi suomalainen kaveri! Paolo kuitenkin kertoi reissujalan taas polttelevan, ja aikoi matkata takaisin Eurooppaan ja kävellä Roomasta Espanjaan Galifin rannikolle ja palata sen jälkeen taas Keniaan laivan luo. Ihailtava tapa elää.

Toivottavasti joku viikonloppu löytyy tarpeeksi aikaa ja resursseja mennä käymään tuolla Kipinin kylässä tutustumassa tarkemmin tuohon ehkä siisteimpään kaveriprojektiin ikinä. Laivan nimi on Musafir, joka tarkoittaa matkaajaa ainakin swahiliksi ja arabiaksi, oli niitä joitain muitakin. Projektiin voi tutustua myös netin kautta www.musafir.org.

Paljolti sellaista tähän lomaan. Paljon ehdittiin nähdä ja tehdä, eikä paluu arkeen tarkoita missään nimessä samaa kuin mihin on Suomessa totuttu. Seikkailu jatkuu, nyt vain pysytellään perheen ja ystävien kanssa kotikonnuilla. Ensimmäisen työpäivän aloitin yhden miehen metsäpartiolla, viidakkoveitsi käteen ja syvälle metsään. Good to be back home. Partiointi kuiten jäi kun löysin päräyttävän hyvän puun kiivetä ja päästä tooodella korkealle. Tovin kuumottelun jälkeen kuitenkin päätin yrittää ja lopulta kiipesin suurimpaan puuhun mihin oon ikinä kiivenny. Yli 600 vuotta siinä hengaillu. Pääsin monen muun puun yläpuolelle, joka oli todellakin maisema mistä oon vaan haaveillu siitä asti kun tänne pääsin. Hullua että piti oikeasti olla silmät auki ettei siellä ole Vihreä Mamba tai joku muu mötkylä nukkumassa latvassa. Mutta hyvin meni, tein toiveen puun hengelle ja uskon että se jeesaa mua vastapalvelukseksi kun suojelen sen metsää.

Reissukuvat päivitän facebookkiin, että sieltä sit tsekkaan ne. Kilifin kuvat ei valitettavasti ehtiny Jennin kamerasta mun koneelle ennen lähtöä, mutta eiköhän niitäkin jossain joskus näy.

Later!