keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Navia kaya


Kevät kakstuhatta ja kaksitoista. Joku väitti maailmanlopun vuodeksi. Pääsykokeet suttas duunit ja terveys, ite suttasin duunit ja jäljelle jäi terve poika. Reissuun lähdössä, ennen sitä Pispalan juhannus ja toisen reissun valmistelut. Hakemukset Keniaan, reppu selkään ja seuraava kuukausi raiteita pitkin kohti Lissabonia. Tukholmaa pidemmälle ei ennätetty, kun Keniasta tuli postia viestinään ”tervetuloa!”. Hetken se hymyilytti, mutta jo seuraavan hetken hymyilytti seuraavan pävän junasessio ulos pohjoisen holhousvaltioiden kynsistä, kohti aitoja Eurooppameininkejä. Henkistä valmistautumista Afrikkaan tässä vaiheessa? Niin ei niin.

Elokuun alkua. Neljä viikkoa kaupungista toiseen, viides Portugalin aavikolla tamppaillen. Takaisin kotona Herttoniemessä. Juhlat eivät ole ohi! Seuraavaksi Flowfestit. Kyseenalaset kekkerit, onneksi seura pelasti ja konttiaukion anti-Flow kruunas. Saman viikonlopun lauantaina oli siis myös lähtijävalmennus tuleville vapaaehtoisille. Johan sattui. Silmät ristissä aamulla kuuntelemaan, kuinka Afrikassa on mahdollista sairastua malariaan, tai vaikkapa HIViin! Oh no. Suojautukaa siis. Suurin osa ajasta kuitenkin leikittiin uskomattoman typeriä leikkejä korealaisten kanssa. Viimisen päälle turha keissi, mutta onneksi kotona oli kaapissa kylmää juomaa ja uusi festaripäiväkin oli nousemassa. Henkistä valmistautumista Afrikkaan tässä vaiheessa? Niin ei niin.

Elokuun loppua. Nyt voisi jo sanoa, että kesän juhlat alkaa oleen juhlittu. Muutamat vielä, kämppä tyhjäksi, heipat Hertsikan hoodeille ja Rolloon. Tulee shamaanisyyskuu. Löytyy uus ystävä. Aivann ihana. Silmät näkkee vaan punasta. Pää taas uusiksi, millehän tässä nyt alkas? ’Pakkaan kamat ja lähden. Minne? No Helsinkiin! Niin siis Afrikkaan? No joojoo sit myöhemmin, mutta meen nyt eka tohon Helsinkiin. Ei tässä nyt vielä tuota Keniasysteemiä ehi ajatella.’ Aikaa lähtöön alle viikko. Henkistä valmistautumista? Niin.

Nyt kun tässä on vähän kelaillu niin aika puskista tämä ’Keniasysteemi’ sitten yllätti. Elämä piti niin lujasti hetkessä kiinni koko sen ajan ensivalmisteluista lähtöpäivään asti, ettei siinä oikeastaan minkäänlaista henkistä valmistautumista toteutunut missään vaiheessa. Ei siinä, helvetin hyvin oon pärjänny, vaikkakin se kulttuurishokki sieltä mäjähti päin näköä aivan kiitettävästi. Alku nyt oli ihan perseestä kaikin puolin muutenkin, mutta siihen aikaan mättikin ihan liian moni asia. Oikeastaan vasta Kinondoon päästyä sain taas elämästä kiinni ja hommat alko rullaan. Kotikylä tosiaankin antoi suuremman perheen mitä olisin ikinä osannut kuvitella, yybereimmän luonnon mitä olisin ikinä osannut kuvitella ja smuuteimman työympäristön mitä olisin ikinä osannut kuvitella. Miljoona uutta kokemusta ja niiin monta uutta opittua asiaa. Uusista ihmisistä puhumattakaan. Mutta nyt ne on rullailtu ja loppupuheet väsätty ja aika lähteä kotiin. Tosin viimeinen Kinondo-viikonloppu juhlineen ja hyvästelyineen on vielä edessä. Ja viimiset kookosviinit! Daamn. Ikävä tulee.

Jälkifiilikset on aivan käsittämättömän hyvät. Mahtavaa että tulee tehtyä kaikenlaista. Haikeaa tosin jättää kaikki tyypit, ja etenkin kun kaks maailman parasta koiranpentua jää tänne ilman äitihahmoa. Rakennettiin me niille kuitenkin hyvä talo missä ne voi rauhassa kasvaa isoiksi ja hyviksi vahtikoiriksi. Ottaisin silti mukaan, jos voisin.

Alkuviikosta kohti Nairobia, pari päivää siinä ja torstai-iltana kentälle venailemaan aamuyön lentoa. Helsinkiin saavun sopivasti perjantai-iltana, eli juhlathan ne tuttuun tapaan vaan jatkuu. Mutjoo, tämän blogin tarinoinnit taitaa olla nyt tarinoitu. Toivottavasti näitä on ollu mukava lukea, kuka näitä ikinä sitten onkaan lukenu. Ei mulla muuta, elämä jatkuu, tos tos.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Seikkailuloma ja seikkailuarki


Tervehdys jälleen. Aika on taas juossu ja kaikenlaista on ehtiny tapahtua. Blogin kirjottaminen ollu katkolla kun viime tekstin jälkeen ei alkuun syntynyt ideoita mistä kirjoittaa ja sitten siskokulta lennähti Unkarista kylään kolmeksi viikoksi niin tunnit toimistolla koneen ääressä pysy visusti nollassa. Nyt on kuiten vielä viimeisen kerran tälle matkalle palattu ekoturismiprojektin leppoisaan arkeen. Korostetusti leppoisan vaikkakin vastuu kasvoi hiukan kun manageri aloitti opiskelut Mombasassa vuoden alusta ja joitain hallinnollisia puuhia on nyt minun hoidettavana. Burnouttia ei kuitenkaan tarvi pelätä.

Tätä kirjoittaessa eletään tammikuun 17. päivää, mikä tarkoittaa, että alle kuukausi jäljellä elämää päiväntasaajan tällä puolen. Syksyn pikkusateet on nyt satanu ja seuraava kausi on kuuma ja kuiva, ennen kevään isoja sateita. Tammi- ja helmikuussa lämpötila nousee vielä hitusen ja mahdolliset sateet ovat vain satunnaisia eksyneitä sadepilviä. Kun päivälämpötila heittelee 35 molemmin puolin, niin ei ainakaan heti tule mieleen, että olisipa kiva jos se siitä vielä vähän lämpenisi. Suomessa on kiellettyä valittaa liian kuumasta säästä, mutta täällä voi hyvällä omatunnolla vähän kitistä jos tuntuu että luut sulaa. Yölämpötilasta mulla ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen verran se laskee että ei hikoile jatkuvasti, mikä on ihan mukava kun yrittää nukkua.

Kolmen viikon päästä pitäisi siis alkaa pikkuhiljaa siirtymään kohti Nairobia, josta 15.2 lähtee lento Istanbulin kautta Helsinkiin. Ja tuntuu erittäin hassulta/oudolta/mukavalta/oudolta mennä takaisin Suomeen. Maailmasta toiseen, niin kuin tänne tullessakin. Jos nyt edes selviän hengissä kun lämpötila laskee 60-70 astetta. Mutta ei vielä liikaa Suomi-ajatuksia, hommat vielä kesken täällä. Ja vaikka tämä projekti jää minun osalta sikseen, niin on kuiten eräs toinen projekti, joka toivottavasti pitää minut tiiviisti yhteyksissä tänne. Siitä kerron ehkä joskus enemmän.

Jenni saapui Keniaan siis 23.12, ja plääni oli kierrellä rannikkoa sinne ja tänne ja lomailla huolella. Molempiin tavoitteisiin päästiin ja vietettiin paljon hyvää aikaa. Joulun yli asetuttiin Mombasan vanhaan kaupunkiin, mikä on muuten jo urbaanissa ja vilkkaassa Mombasassa todella mielenkiintosta ja omaleimaista ympäristöä. Kapeita katuja ja suhteellisen korkeita mutta yksityiskohtaisia taloja, joissa näkyi selvästi arabien käden jälki. Myös ihmiset vanhassa kaupungissa ovat selkeä miksaus Intialaisia ja Afrikkalaisia. Old Town oli hyvää aluetta alkaa sopeuttamaan Jenniä kolmannen maailman katukuvaan. Päivisin kapeat kadut olivat täynnä ihmisiä, kuka myymässä mitäkin ja kuka menossa minnekin. Iltaisin ihmiset kokoontuivat moskeijojen ympärille meidän korvaan niin huvittavien ja naurettavien rukouskutsujen saattelemina. Turisteja ei tänä Jouluna Mombasasta löytynyt, juuri ja juuri puoli kourallista. Tosin ei sieltä kyllä löytynyt Jouluakaan: Aattona lojuttiin päivä rannalla, jouluateriaksi syötiin intialaista intialaisafrikkalaisten keskellä ja myöhemmin nautittiin paikallisessa kenialaista bisseä.

Kolmen päivän jälkeen kaupungin hälinä jäi matkasta ja siirryttiin rannikkoa pitkin hitusen pohjoiseen, Mtwapaan, jota myöhemmin kuultiin kutsuttavan Sin Cityksi. Majatalo oli mitä smuutein aivan meren vieressä ja Beach Barista löytyi kaikki hengissä säilymiseen tarvittava, eli erittäin hyvät asetelmat 24/7 rentoutumiseen. Mestoilta löyty myös vanhoja vapaaehtoistuttuja Nairobista ja paljon monen näköstä menijää trenditeineistä seksituristeihin. Aluksi kokoajan ympärillä pyörivä paikallinen rastakaksikko jaksoi hämmentää, mutta lopulta näistäkin saatiin hyvät ystävät ja linkit paikallisiin meininkeihin. Toinen näistä jäbistä on hyvän alun nähneellä musiikkiuralla ja löytyy maaliskuussa mm. mun messistä stadista! Sitten vaan rabadabit soimaan ja köh köh. Ja se toinen sankari järjestelee nuotiosessareita ja tykkää merikilpikonnista. Great people.

Mtwapa on kyllä siisti paikka. Mombasassa oli tottunut näkemään pelkästään tiukan muslimikurin alla eleleviä ihmisiä, mutta Mtwapassa Jumala oli sopivasti hukassa ja monet aktiviteetit eivät päivänvaloa kestäneet. Löytyi baareja, yökerhoja, liian lyhyitä hameita ja vanhoja valkosia ukkoja niitä jahtaamassa. Tosin meille yleensä riitti nuotio rannalle(”fire dance!”), yöuinnit ja pienet kookosviinit. Kolmen päivän pysähdys oli myös Mtwapan keissi, joka lopulta osoittautui olevan jotain aivan muuta kuin mitä oli ennalta ajatellut. Kiitos Mikelle ja Philippille loistavasta houstaamisesta. Näiden heebojen kanssa harvemmin pitkästyy.

Joulukuun 29. päivä. Kolme päivää ja kolme yötä vietetty Mtwapan huudeilla ja jälleen oli aika vaihtaa maisemaa. Plääni oli ajella suoraan koti-Kinondoon, mutta parin päivän biletys ja sen jälkeinen väsymys vei voiton ja lopulta buukattiin Ukundasta huone ja otettiin kunnon unet ennen kotiin paluuta. Koti oli mulle ihan ennallaan, mutta tässä kohtaa Jenni pääsi ekaa kertaa näkemään aitoa afrikkalaista elämää kunnolla luonnon sylissä. Pari päivää kierreltiin, tutustuttiin, vuosi vaihdettiin rantabileissä, hengailtiin vähän lisää ja oleiltiin menemään. Uuden vuoden menoihin ilmestyi myös Mtwapan kaksikko Mike ja Philipp, jotka jäi vielä muutamaksi päiväksi kyläilemään Kinondoon. Muutaman päivän minimaalisinkin kiire ja hoppu tuntu yhtä kaukasilta ku Suomen hanget ja pakkaset. Okei, näin se on aina, mutta tällä kertaa se tapahtui jotenkin korostetusti. Siinä kun uusi vuosi saatiin kulkemaan ja Philipp palasi studiolle ja Mike luultavasti Beach Baariin pöllöilemään uusien reissaajien kanssa, eleltiin me Jennin kans peruselämää Kinondossa, syötiin kalaa ja juotiin puuta. Pari reissua tehtiin vielä kotoa käsin, toinen Wasinin saarelle ja meripuistoon snorklaamaan, ja toinen Shimba Hillsin luonnonpuistoon pienimuotoiselle safarille. Bongattiin elefantit, antiloopit, kirahvit, pahkasiat, buffalot ja paviaanit.

Jennin visiitin lopuksi vaihdettiin vielä kerran maisemaa, eteläisestä Kinondosta pohjoiseen, Mombasan ja Mtwapan ohi, paikkaan nimeltä Kilifi. Majatalo oli tyyliä backpackers, erittäin viihtyisä ja lämminhenkinen ympäristö. Backpackers –projekti oli australialaisperäisen perheen perustama. Perhe asui Zimbabwessa kun lapset syntyivät, sen jälkeen muuttivat kymmeneksi vuodeksi Australiaan ja asuivat kaikesta päätellen nykyisin Keniassa, ainakin vanhemmat. Lapset (kaikki yli 20) eivät näyttäneet olevan vielä päättäneet, missä asuvat. Mutta perheprojektiksi tällainen majatalo keskelle paratiisia ei kuullosta ollenkaan hassummalta Eikä kyllä vaikuttanutkaan. Googlaamalla Distant Relatives Backpackers Kilifi tjsp löytää lisää infoa.

Vaihteluksi oli erittäin jees vaihdella ideoita ja tarinoita muiden eurooppalaisten kulkureiden kans, löytyy huomattavasti värikkäämpiä kertomuksia kuin afrikkalaiselta joka on asunut yhdessä ja samassa savimajassa koko ikänsä. Päälimmäisenä mieleen jäi italialainen Paolo, hc trävelleri, joka oli lähtenyt reissun päälle 2002. Tuon vuoden jälkeen Paolo oli lähinnä piipahtanut silloin tällöin Italiassa, mutta tie oli vienyt miehen aika huolellisesti mukanaan. Tarinoita löytyi mm. kävelymatkalta Kapkaupungista Etelä-Afrikasta Zimbabween, pyöräretkeltä Intiasta Indonesiaan, vuodesta syvän meren kalastajana Australiassa ja ties mistä maailman kolkasta. Tällä hetkellä kyseinen heppu on pienessä Kipinin kylässä, muutama tunti Kilifiltä pohjoiseen, rakentamassa perinteistä puista purjelaivaa, jolla aikoo porukkansa kanssa purjehtia Itä-Afrikan rannikot läpi ja oikean monsuunituulen alkaessa puhaltaa pyyhkäistä meren yli Intiaan. Laivatiimiin kuului myös yksi suomalainen kaveri! Paolo kuitenkin kertoi reissujalan taas polttelevan, ja aikoi matkata takaisin Eurooppaan ja kävellä Roomasta Espanjaan Galifin rannikolle ja palata sen jälkeen taas Keniaan laivan luo. Ihailtava tapa elää.

Toivottavasti joku viikonloppu löytyy tarpeeksi aikaa ja resursseja mennä käymään tuolla Kipinin kylässä tutustumassa tarkemmin tuohon ehkä siisteimpään kaveriprojektiin ikinä. Laivan nimi on Musafir, joka tarkoittaa matkaajaa ainakin swahiliksi ja arabiaksi, oli niitä joitain muitakin. Projektiin voi tutustua myös netin kautta www.musafir.org.

Paljolti sellaista tähän lomaan. Paljon ehdittiin nähdä ja tehdä, eikä paluu arkeen tarkoita missään nimessä samaa kuin mihin on Suomessa totuttu. Seikkailu jatkuu, nyt vain pysytellään perheen ja ystävien kanssa kotikonnuilla. Ensimmäisen työpäivän aloitin yhden miehen metsäpartiolla, viidakkoveitsi käteen ja syvälle metsään. Good to be back home. Partiointi kuiten jäi kun löysin päräyttävän hyvän puun kiivetä ja päästä tooodella korkealle. Tovin kuumottelun jälkeen kuitenkin päätin yrittää ja lopulta kiipesin suurimpaan puuhun mihin oon ikinä kiivenny. Yli 600 vuotta siinä hengaillu. Pääsin monen muun puun yläpuolelle, joka oli todellakin maisema mistä oon vaan haaveillu siitä asti kun tänne pääsin. Hullua että piti oikeasti olla silmät auki ettei siellä ole Vihreä Mamba tai joku muu mötkylä nukkumassa latvassa. Mutta hyvin meni, tein toiveen puun hengelle ja uskon että se jeesaa mua vastapalvelukseksi kun suojelen sen metsää.

Reissukuvat päivitän facebookkiin, että sieltä sit tsekkaan ne. Kilifin kuvat ei valitettavasti ehtiny Jennin kamerasta mun koneelle ennen lähtöä, mutta eiköhän niitäkin jossain joskus näy.

Later!

perjantai 7. joulukuuta 2012

Raha on kyllä perseestä.


Eritoten Afrikassa. Raha, tai pikemminkin sen vähyys, venyttää ihmisten moraalisia käsityksiä ja tekee kyseenalaisetkin keinot sallituiksi. Rahaa on liian vähän, joka tekee siitä liian arvokasta, jopa niin arvokasta, että muiden tai maapallon huolet eivät vaakakupissa paina mitään. Toki asiaa auttaa ymmärtämään se tosiseikka, että raha, jota pienellä keinottelullakin pyritään hankkimaan, on tarkoitettu hengissä pysymiseen, eli ruokaan. Uuden pleikkarin tai vaimon shoppailuhalujen takia ei lähdetä kylille muita vedättämään. Mutta kirottu se joka Afrikan veti tähän leikkiin mukaan. Täällä meni varmasti paljon paremmin ennen kuin yksikään valuutta hallitsi mitään tai ketään.

Itse suhteellisen persaukisena matkaajana oon saanu monet päänsäryt ja hampaankiristykset tämän pirulta saamamme lahjan ansiosta. Pyrin selviämään reissullani itsekin paikallisten tavoin, en siis kusettamalla, vaan vähällä. Kapuloita rattaisiin lyö se, että sen lisäksi että tarvitsen itse rahaa elämiseen päivittäin, sitä minulta tarvitsee myös moni muu. Me valkoihoiset kun olemme kaikki upporikkaita ja paksuja lompakkojamme on hyvä pyrkiä hyödyntämään myös omiin tarpeisiin aina kun itsellä on vähän tiukempaa. Tai ainakin yrittää, eihän siinä mitään häviä. Okei, ei kaikki, ei pysty yleistään. Vaikka yleistä se on. Käytännössä jotenkin seuraavasti.

Jos joku on sinulle velkaa, esimerkiksi niinkin mitättömästä syystä kuin että hän on käynyt sinun rahoillasi kaupasta hakemassa yhteisen illallisen ja odotat vaihtorahoja takaisin, pyytämättä et niitä saa. Jos lainaat rahaa, tarvitset pyytelyn lisäksi myös saavillisen hyvää onnea saadaksesi rahasi takaisin.

Nairobissa itseään hallinnoivan paikallisen vapaaehtoistyöjärjestön (CIVS) tulee lähettää minulle sinne maksamastani osallistumismaksusta osuus tänne kattamaan ruoka- sekä asumiskustannuksiani. Saapuessani tänne, Kinondoon, raha siirtyi moitteetta, koska olin sen ajan kokoajan yhteydessä järjestöön. Toista erää ei ilman puhelua kuulunut ja epäilen, että seuraavan kuun alussa joudun jälleen soittamaan. Mikä myös herättää negatiivisia tunteita järjestöä kohtaan on se, että kuukausittaisesta 180e osallistumismaksusta 80e (aluksi 70e) lähetetään tänne minun ruokkimista ja asumista varten. Järjestö ottaa itselleen suuremman summan kuin antaa minun käyttöön. Ei näin. Mutta niinku eräs itävaltalainen ystävä omien kokemustensa perusteella muotoili: ”Charity is buisness in Kenya.” Mahdollista (lue: todennäköistä), että tämä koskee koko Afrikkaa.

Okei, en nyt enempää demonisoi afrikkalaisten ja rahan suhdetta. Ja tunnen myös paljon ihmisiä joiden kanssa voi rahahuolien sijasta jakaa vaikka pullollisen kookosviiniä ja paljon hauskoja aiheita.

Viime lauantaina oltiin yllättäen taas hääjuhlissa. Sain jonkinmoisen bakteerin kourastua itelleni hääruokaa kiskoessa. Ei sinänsä mikään ihme, juhlahumussa hygienia ei tavallisesti saa osakseen niin paljoa huomiota ku yleensä, ja ruokaakin oli käsin kauhomassa ainaki kuus ihmistä samalta tarjottimelta. Kuume nousi lähelle neljääkymmentä, voimat katos ja tuntui kuin pään sisällä joku kiristi narua. Muutama päivä meni vuodepotilaana, mut nyt on lääkärissä käyty, antibioottikuuri päällä ja olo parempaan päin. Ennen lääkäriä pelkäsin malariaa, mutta onneksi näin.

Kotiinpaluu on ollut aikamoisena kysymysmerkkinä viime viikkoina. Ennen lähtöä paluulento piti siirtää viisumin takia maaliskuun lopulle huhtikuun sijaan. Nyt vähän askarruttaa maaliskuun neljäntenä pidettävät vaalit. 2007 ei menny ihan nappiin. Yks CIVS:n paikallinen vapaaehtonen oli ollut, vapaaehtoisena myöskin, etsimässä eloonjääneitä poltetuista taloista ympäri Nairobia. Hatunnostot siitä. Tällä hetkellä monet kuitenkin uskoo, että kaikki tulee menemään hyvin. Muutamat pitää ihan ihan realistisena tosin sitäkin, että jokin taas napsahtaa ja sitten mennään.  Sitä ei kuitenkaan kukaan toivo. Paluulento lähtee Nairobista, eli sinne pitäisi suunnata pari viikkoa vaalien jälkeen. Ei voi tietää onko sinne meneminen tuohon aikaan hyvä idea vai ei, vähän hankala paikka. Mutta ajatuksesta matkustamisesta tuohon aikaan en pidä. Paluulennon laittaminen helmikuun 15. tienoolle on ollut harkinnan alla, ja luulempa että sen taidan myös toteuttaa. Se tarkoittaisi, että elämää Digona olisi vielä 2,5 kuukautta jäljellä. On se viedä hitusen pidempi aika kuin mitä on koko Keniaa takana, mutta ei kuulosta paljolta enää. Eiköhän se ole silti aivan riittävästi. Kyllä tänne joskus tulee vielä takasinkin.

Yleisesti täällä kaikki hyvin. Hakuna matiti eiku. Vaikka tässä nyt on vähän manailtu ja maalailtu niin on tämä silti edelleen niitä siisteimpiä juttuja ikinä. Kesäloma alkaa reilun parin viikon päästä kun toinen Honkasen lapsista saapuu Budapestistä! Kolme viikkoa tiukkaa rantalomailua ja viidakkoelämää. Aurinkoa riittää. Hellii. 

Ja jokunen kuvakin.

siskot päikkäreillä

äiti ja sen kaveri


Time taas kuvauksellisena



pikkuveli Modi ja pikkusisko Mwanahuru
huone! aika ahdas otos, joskus parempi.
meän keittiö
kaveri huoneeni nurkassa. isompiakin on nähty.
todella hieno kuva metsästä ikuistettuna tauluksi toimistomme seinällä! tuo on se liaanikeinu, paras.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kolmet häät, yhdet hautajaiset (ja kuvia!)


Viikot alkaa juokseen. Ei enää ”kyllä sen tässä ehtii, aikaa on” – ajatuksia, vaan ”ei hitto aikahan oikeasti kuluu ja vauhdilla” – päätelmiä. Suomeen paluu tuntu vielä muutama viikko sitten hyvinki kaukaselta, melkeen liian kaukaselta ollakseen edes realistinen. Mutta onneksi se näyttää taas oleavan tulossa, ja toiseksi onneksi, ei kuiteskaan ihan heti. Kuukausi Kinondoa takana, aivan loistava paikka. Edelleen.  Tuntuu jo kodilta. Kämppiskana sai muutaman pikkukaverin ulos munistaan ja lähti niitten kans meneen. Tonttipaikkakin olis jo valmiina odottelemassa, ei tarvis kuin käydä sanomassa. Mutta eehkä ei vielä tällä reissulla.

Toissaviikonloppu vietettiin Malindilla, noin kolme tuntia autolla Mombasasta pohjoiseen rannikkoa pitkin. Tuli mieleen penskana Saariselällä vietetyt perhelomat sesonkiajan ulkopuolella; matkailulla elävä keskus, matkailijoita ei vaan näy missään. Mutta kuukauden päästä Malindin katukuvasta löytyy enemmän italialaisia kuin paikallisia. Tuntu hölmöltä kun Afrikassa afrikkalainen tulee mitä lienee kauppaamaan, italiaksi. Reissun tarkotus mun ja Kaya Kinondo –projektin vetäjän kans oli mennä tapaamaan Malindin lähellä sijaitsevaa rannikon suojeluprojektia ja hakemaan vinkkejä meän oman rannan elinolojen parantamista varten. Visiittipäivä kuiten osui sunnuntaille, eikä paikalta löytyny muuta ku lukitut ovet ja portit. Päätarkotus meni näinki railakkaasti pieleen, mutta viikon ugalin syömisen jälkeen ravintolasafka ja kylmä Tusker, ai että. Oli hyvä reissu ja tosi mukavaa vaikkei toista kertaa tarviikkaan sinne suunnata.

Alkuviikko sit meni turvallisesti töissä ja kotikylässä touhutessa. Keskiviikkona käytiin Msambwenissa nuoren isän hautajaisissa. En tiedä tultiinko paikalle kun pahin oli jo ohi, mutta tunnelma ei todellakaan ollut niin synkkä kuin olin kuvitellu. Istuskeltiin pihapiirissä ja ihmisiä virtas paikalle vaihtamaan kuulumisia ja keskusteleen. Kotimatkalla tunnelma kääntyi ympäri kun pauhaava reggae johdatti meät ensi viikonloppuna juhlittavien häiden preepartyihin. Häitä täällä juhlitaan melkein joka viikko, jossei omassa niin sitten naapurikylässä.

Itse häät ne sitten olikin aikamoinen elämys! Aikasemmissa juhlissa ollaan oltu perus randomvieraina paikalla ihmettelemässä, mutta näissä mentiin astetta tärkeämmässä roolissa. Oltiin Juman, houstin, kans mukana saattueessa, joka lähtee sulhasen hääpaikalta hääaamuna morsiamen kotipaikalle virallista seremoniaa varten. Morsian ja sulhanen siis pitävät molemmat omat juhlansa kotipaikoillaan, ja seuraavana aamuna tapahtuu itse naimisiinmeno. Meän tehtävänä oli tulla saattueen mukana turvaten menomatkalla sulhasen matka, osallistua vihkimisseremoniaan ja tulomatkalla saattaa hääpari takaisin sulhasen juhlapaikalle. Iltajuhlissa ja muutama päivä ennen häitä oltiin sulhasen henkisenä tukena ja valmentajina, vähän niinko bestmaneina. Asustus oli paikallisen uskonnon mukainen, ei ainakaan liian usein tule kyseisellä tavalla pukeuduttua. Kuvien seasta löytyy myös jokunen ruutu vihkimisseremoniasta.

Tuosta tulikin mieleen muutama ajatus tuosta uskonnosta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki Kinondolaiset ja muutenkin koko rannikkoa asuttava väki on muslimeja. Rukouskutsut kuulee päivittäin ja vaatetus on joillain hyvinkin uskonnon sanelema. Islaminuskon ympärille perustetun koulun on myös suuri osa ihmisistä käynyt. Tämä tuntui aluksi hämmentävältä ja jopa typerältä. Mijikendaheimojen traditiot ja islaminuskon opit ovat täysin erilaiset. Miksi siis ”sotkea” näinkin hyvin säilynyt alkuperäiskulttuuri ja heimo omine uskomuksineen jollain vieraan tahon paikalle tuomalla uskonnolla? Paikalliset puhuvat tasapainon tärkeydestä näiden kahden välillä. Eikä uskonnon roolia voi verrata siihen stereotypiseen islaminuskon malliin, joka kieltää melkein kaiken. Alkoholia nautiskellaan ja rukoilemassa käydään sen verran että pysyy omatunto puhtaana, mutta uskonnon sanelemaa miehen korostettua asemaa pidetään tärkeänä. Tästä toki pääsen nauttimaan itsekin, enkä valita.

Ja niitä kuvia!

Juman koti!

Minun koti!


Kinondo Village
banaanei ja kookoksii!
töistä matkalla kotiin napsittuja ruutuja
tämä palo aika nätin näköseksi
pikku-Time <3


tällä rannalla ei kaupustelijat kiusaa

laskuveden aikaan vähän roskasen näköstä, mutta aikas loistava ranta
kaya forest
kaya forest
kaya forest
kaya forest
kaya forest

kaverit vahtivuorossa

baobab tree ! 

tervetuloa viidakkoon




koti siellä

takapiha
tässä kohtaa lähti kulttuurimatkailu vähän lapasesta
hääpari, ainaki mies näyttää onnelliselta

lauantai 10. marraskuuta 2012

Like a Lion, in Zion


Marraskuuta elellään, viis viikkoa Keniaa takana ja vielä suunnilleen saman verran kuukausia edessä. Afrikkalainen elämäntyyli alkaa olemaan jo takaraivossa, ei ole enää tarvinut hätkähdellä paikallisten metodeja ja muminoita, leppoisasti siis. Vähän on meinannut välillä jo ikävä tulla Suomea ja kaikkia mahtavia tyyppejä siellä päässä. Jos jollain on kertyny vähän ylimääräsiä shillinkejä niin saa tulla piipahtaan!

Työleiri oli ja meni ja mukavaa oli! Päivät istutettiin puita, hoidettiin vasta istutettuja, ruokittiin orpoja, raivattiin ja käännettiin maata pelloksi, korjattiin riisisatoa, rakennettiin mudasta taloja ja kierreltiin kyläyhteisön jäsenten luona auttelemassa arkiaskareissa. Työt lopetettiin aina puolilta päivin, kokattiin lounas ja alettiin puuhailemaan kaikenlaista hauskaa. Vierailtiin kouluissa, lähinnä sanottii morot ja mentii pihalle pelaan futista lasten kanssa. Saatiin monesti aika hyvin pataan, mutta eniten jäi mietityttään kuinka hyviä ne on pelaan kouluissa joissa ne omistaa jopa oman jalkapallon! Nää sai normaalisti juosta välitunnit styroksista ja narunpätkistä väännetyn köntin perässä. Sit vierailtiin myös paljon paikallisten huusholleissa jutustelemassa ja mutustelemassa. Illat vietettiin pihapiirissä, leikittiin lasten kans, pelattiin pelejä ja istuskeltiin nuotiolla. Kaikenkaikkiaan mukavan pehmeä laskeutuminen uudenlaiseen maailmaan.

Työleirin kahtena viikonloppuna käytiin reissut vähän kauempana. Ensimmäisenä viikonloppuna tehtiin vaellusretki Kakamegan sademetsään. Se oli aika maukas paikka se! Vaellus aloitettiin neljältä aamulla uskomattoman hienon tähtitaivaan alla, ja kuudeksi saavuttiin ison mäen päälle keskellä sademetsää katsomaan kun aurinko nousee. Maisemat mäen päältä aamuyön hiljaisuudella höystettynä oli vähintäänkin mahtavat, hiljaiseksi veti. Harmi että mun kelvoton pokkari ei kyennyt todellista kuvaa mäen päältä tuomaan mukanaan.

Toinen viikonloppu vietettiin Kisumun kaupungissa tarkoituksena tehdä retki Viktorian Järvelle. Edellinen ilta kuitenkin venähti paikallisessa aamun tunneille eikä Viktorian Järven Kenian rajojen sisällä oleva osa ole oikeastaan tavallista järveä kummoisempi nähtävyys. Täydellisen tasainen venekyyti kuitenkin helli potevaa kansaa hyppivässä tuktukissa istumisen jälkeen. Ja järvessä lilluvat virtahevot huvittivat suuresti!

Mutta nyt. Lopullinen päämäärä viimein saavutettu. Sijainti päiväntasaajalla Kenian rannikon eteläisessä osassa suhteellisen lähellä Tansanian rajaa. Nyt puolitoista viikkoa tutustumista projektiin, paikalliseen meininkiin ja ympäristöön takana. Oon todellakin löytäny itseni siihen Afrikkaan jota haluan elää ja oppia!

Ensinnäkin luonto tarjoilee parastaan. Ilmasto on trooppinen, ilma on kuuma ja erittäin kostea ympäri vuoden, joka luo puitteet hämmästyttävälle näyttämölle, jota ihmettelemään ei tarvitse kuin astua ovesta ulos. Ympärillä kasvavia puulajeja ovat mm. banaanipuu, mangopuu, cashewpähkinäpuu, passionhedelmäpuu sekä kookospähkinäpalmu. Banaanipuiden ja iloisesti suuntaan ja toiseen sojottavien palmujen näkeminen tuntui aluksi huvittavan kliseiseltä mielikuvalta paratiisista, jollaisen voi nähdä vain postikorteissa ja taustakuvissa. Mutta täytyyhän niidenkin nyt jossain kasvaa.

Kylä, Kinondo Village, jossa asun, sijaitsee kirjaimellisesti metsässä. Ja sen ihmiset ovat yhtä suurta perhettä, muutenkin kuin pelkän sanonnan tasolla. Ei sähköjä, ei juoksevaa vettä, ei edes teitä, polkuja vain ympäri mantuja. Autolla ei siis tee täällä mitään. Ennen tänne tuloa luulin asuvani pienessä Ukundan kylässä turistien valtaaman Diani Beachin läheisyydessä, mutta Kinondo sijaitseekin Ukundasta vielä 15km etelään, kauemmas kaikesta. Ukunda onkin meille se sivistyksen keskus, johon matkataan muutaman kerran viikossa käymään supermarketissa, nettikahvilassa tai muilla asioilla.

Kinondon ”keskusta” sijaitsee isomman päätien varrella, jota pitkin pääsee Ukundan kylän kautta Mombasaan, tai jos lähtee toiseen suuntaan, löytää itsensä Tansaniasta. Tien varrelta löytyy jokunen kiinteällä sähköllä toimiva valaisin, sekä suhteellisen moderneja asuntoja. Muuten ”sisämaassa”, jossa minäkin majailen, talot on rakennettu joko maa-aineksesta ja puukehikosta tai korallista. Itse asun korallitalossa. Katot valmistetaan kookospalmun lehdistä. Sisälläkin ollessaan siis tuntee olevansa ulkona, ilma on täysin sama ja elämän äänet kuuluvat aivan yhtä hyvin sisälle kuin ulkonakin. Sisällekin saattaa jos jonkinnäköistä eläjää joskus eksyä. Toissayönä mun huoneen nurkkaan oli ilmestynyt kana, joka oli etsinyt paikkaa, minne pyöräyttää uudet munat. Piti käydä pienet käytännön säännöt läpi kun huonetta aletaan jakamaan, mutta siellä se edelleenkiin hoitelee tulevia tipusiaan.

Projekti, Kaya Kinondo Ecoturism Project, vaikuttaa aivan mahtavalta paikalta tehdä töitä ja ennen kaikkea oppia tästä kaikesta. Ryhmähenki porukan kesken on myös vertaistansa vailla. Paikallisen Digo –heimon kulttuuri on ylämaan stadiheimolaisiin verrattuna erittäin hyvin säilynyt alkuperäisine piirteineen ja hengelliset uskomukset ovat herättäneet paljon innostusta ja mielenkiintoa tutustua kulttuuriin astetta syvällisemmin. Ja kaiken tämän ruumiillistaa pyhä metsä, Kaya Kinondo (kaya on kidigoa ja tarkoittaa kotia). Uskomattoman kaunis ja eläväinen trooppinen metsä. Pyhä Metsä. 187 kasvilajia, joista viisi täysin endeemisiä ja 45 lajia, joita esiintyy ainoastaan rannikon alueella. Apinat ja syvemmältä metsästä löytyvät paviaanit tekevät metsästä mukavan eläväisen siellä kuljeskellessa. Toki suurin osa metsän asukeista ja kasveista on vielä mulle tuntemattomia, mutta eiköhän ne aikanaan tule suureksi osaksi tutuksi. Tosin en pahastu vaikka en täällä ollesani törmää Vihreään Mambaan, Mustaan Mambaan tai Kobraan.

Alkuperäinen Digo –väestö eli metsässä n. 400 vuotta uskoen, että jokaisella metsässä olevalla kasvilla tai eläimellä on henki, jota täytyy kohdella kunnioituksella, kuten kaikkea muutakin elämää. Viimeiset asukit poistuivat metsästä 1900-luvun alkupuolella brittien alkaessa ajelehtia paikalle. Hengellisiä seremonioita metsässä järjestetään edelleen, jolloin heimolaiset kokoontuvat Kayaan (paikka metsässä, jossa ihmisten asuttama kylä sijaitsi) tekemään rukouksia ja rituaaleja. Metsä on täysin koskematon. Ainoastaan vaatimattomat väylät metsässä kulkemiseen pidetään avoinna, muuten pienintäkään ekosysteemiin vaikuttavaa tekoa ei metsässä saa tehdä. Turisteille annetaan ohjeistus oikeanlaisesta pukeutumisesta ja käyttäytymisestä, eikä ilman opasta metsään ole asiaa. Kaikki metsää vaurioittava tai epäkunnoittava toiminta voi suututtaa henget, jolloin vastuussa olevalle henkilölle tapahtuu jotain ikävää, jopa pahaa.

Kaya Kinondo on erittäin terapeuttinen ympäristö. Mie olen itse siellä nyt viisi kertaa käynyt. Ensimmäinen kerta oli opastettu kiertue itselleni, pieni pintaraapaisu. Toinen visiitti tehtiin tarkastuskäynnin merkeissä. 15 päivän välein tulee metsään tehdä tarkastuskävely, jolloin etsitään haavoittuneita eläimiä, roskia tai hulluja ihmisiä hakkaamassa puita. Tällä reissulla kierrettiin turistiväylät kaukaa ja syöksyttiin suoraan metsän sydämeen! Nautin suuresti. Kolmannella ja neljännellä kerralla olin mukana opastetulla kierroksella kavereilleni, mutta näiden jälkeen sain luvan mennä sinne yksin. Tarkoitukseni oli vain hakea metsästä lääkettä tukkoiseen nenään, mutta huomatessani metsän tarjoilevan aivan uusia piirteitä ollessani siellä yksin aivan hiljaa ja liikkumatta, en malttanut kääntyä takaisin. Keinuskelin aikani liaanikeinussa, kuuntelin metsän ääniä ja katselin apinoiden touhuja. Todellista sielunmaisemaa! Niin paljon kuin luontoa voi pitää Jumalana, tässä metsässä hyvä esimerkki sen ruumiillistumasta. Tähän ei nyt Jeesusta tarvita selvittään yhtään enempää.

Siinäpä alkaisi jo varmaan olemaan tarinaa yhteen postiin. Pitkä aika on tällaisten asioiden parissa edessä, eiköhän tästä ihan muistettava visiitti muodostu. Kielten opettelu on käynnissä kokoajan ja tavoitteena ois puhua tulevaisuudessa eden jonkin verran Digo –heimon kieltä Kidigoa. Swahili tosin on reenissä ensin, mutta sukulaiskielinä Kidigo on suhteellisen helppo vääntää Swahilista myöhemmin. Nyt lyön läppärin kiinni ja lähen tervehtimään merta maailman rauhallisimmalle uimarannalle! Jos ei ympäriinsä kipittäviä rapuja lasketa.

Terveisii kaikille sinne Suomeen ja voimia talven yli jaksamiseen!

Kuvia on tähän mennessä tarttunu vaan muutama yheltä retkeltä Kaya -metsään, mutta seuraavan postin omistan kuvamateriaalille kylästä ja metsästä ja rannalta ja jokapuolelta!





hostbro Juma


työpaikalta

lauantai 6. lokakuuta 2012

If you are a black man, you are an African! (-peter tosh)


Töttöröö ja terve vaan. Päivä mahtaa olla keskiviikko 3. lokakuuta, eli siis viides päivä Välimeren tällä puolen. Alkushokki alkaa pikkuhiljaa oleen selätetty! Mahtavaa. Paikka ja ihmiset alkaa tuleen siinä määrin jo tutuiksi että fiilikset normalisoituu ja pystyy nautiskeleen menosta päivä päivältä enemmän. Se ei ihan niin helppoa ollutkaan mitä kuvittelin. Tosin voisi heittää että siinä ennen reissuun lähtöä ”tuli pari muuttujaa”, jolla voi olla jotain tekemistä asian kanssa.

Suunnitelmat ehti muuttua jo aika olennaisesti tässä muutaman ensimmäisen päivän aikana. Jostain tämmöisestä joku tais vähän varotellakin Allianssitalolla lähtijävalmennuksessa! Koskaan ei voi olla varma miten hommat täällä todellisuudessa hoituu.

Tossa maanantaina nakattiin ilmoille semmonen juttu että lähtisin(kö) ensin kolme viikkoa kestävälle työleirille Pohjois-Keniaan ennen varsinaisen projektin kimppuun käymistä. Se oli jotain pyynnön ja käskyn väliltä. Aluksi tyrmäsin koko idean, tuntu jo ihan tarpeeksi vaikealta kaikki. Myöhemmin kuitenkin haastateltuani muita työleirillä jo käyneitä vapaaehtoisia se alkoi tuntua suhteellisen hyvältä idealta. Erityisesti mahdollisuudet päästä Viktorianjärvelle ja Kenian ainoaan(tietääkseni) sademetsään kuullostivat hyvinkin lupaavilta. Sen lisäksi yksikään työleirillä jo käynyt ei ollut joutunut pettymään, päinvastoin. Niiden ideana on siis koota aluksi vapaaehtoisia yhdeksi tiimiksi samaan paikkaan ja opetella yhdessä elämisen perusseikkoja Afrikassa. Varsinainen työnteko ei kuulemma ainakaan stressitasolle yllä. Tai siis ei lähellekään.

Sunnuntaiaamuna siis koittaa lähtö kohti Kisumun kaupunkia, josta ajellaan vielä tovi maaseudulle leiripaikalle. Sähköä, juoksevaa vettä tai omaa sänkyä sieltä ei löydy, joten ainakin maanläheinen kolmeviikkoinen tullaan viettämään. Sitä ennen pitää vain olla kekseliäs ja järjestää itselleni ohjelmaa siihen asti. Kalenteri näyttää loppuviikolla aikalailla tyhjää, koska huomenna piti alun perin painella kohti Mombasaa. Mutta niinku ne paikallisetki jaksaa toitottaa että kyllä ne asiat siitä järjestyy! Ja kyllähän ne.

Tos on sit kuvii kans! Nairobin huudeilta kaikki, osa keskustasta ja osa täältä asuinpaikan ympäristöstä.

Peace.


PS. en millääään jaksa taiteilla tätä ulkoasua oikee minkään näköseksi, koittakaa kestää. ehkä joskus vielä.

eka koti!

somewhere in Nairobi downtown



kunnon markkinat siel

maisemaa omasta huoneesta



lauantai 29. syyskuuta 2012

alkuhämmingit

Noniin. Tällainen syntyi ja tänne käyn parhaani mukaan lisäilee kuulumisia ja ehkä jopa kuvia. Voi sit vaan ne parhaat tarinat säästää kerrottavaksi harvoille ja valituille! haha. Joo, jos jollain on vielä epäselvyyttä  homman jujusta niin ympäristötyötä vapaaehtoisena ekoturismiprojektissa olisi tarkoitus alkaa tekemään. Kuulostaa miltä kuulostaa, älkää sanoko sitä ääneen, ainakaa mulle. Homman ois tarkotus tapahtua Ukundan kylän läheisyydessä sijaitsevassa Kaya Kinondo -nimisessä metsässä. Kyseisillä huudeilla sijaitsee myös överituristiranta Diani Beach sekä 30 kilsaa pohjoisessa Mombasa. Intian valtameri huuhtoo myös mukavasti siinä ihan jalkojen tuntumassa.

Reissun oli siis määrä alkaa 27. syyskuuta lentämällä ensin Istanbuliin. Sen verran paljastettakoon, että näin ei ihan tapahtunut. Saavuin kuitenkin ajallaan perjantain ja lauantain välisenä yönä Nairobiin. Neljän tunnin odottelun jälkeen tein kattavan johtopäätöksen: kukaan ei ole minua täältä tulossa hakemaan. Nukuin loppuyön helvetin epämiellyttävällä penkillä lentoaseman aulassa ja lähdin aamulla taksilla kohti toimistoa, jonne minut oli tarkoitus kentältä noutaa. Toimiston osoitteen puutteellisuuden vuoksi se jäi kuitenkin monen pysähdyksen jälkeen löytymättä, eikä puhelimella soittelu tuottanut sen parempaa tulosta. Kysyin kuskilta kuinka päästä internettiin ja vastaus oli paikallista tasoa: "You will have to buy a modem." Tässä vaiheessa alkoi jo vähän jännittään. 

Olin enemmän kuin raffissa Buru burun kaupunginosassa ilman yöpaikkaa, mahdollisuutta päästä internettiin tai soittaa, ja rahatilannekkaan ei tykännyt ideasta, että istuskellaampa loppupäivä taksissa. Selvisin kuitenkin bookkaamalla itseni hotelliin, josta löytyi nettiyhteys, jonka avulla sain paikallisen järjestön tyypit kiinni ja sain sovittua kyydin aamuksi paikallisen vapaaehtoisjärjestön hoiviin. Ja näin alkoi taas meno maittaa!

Tuosta kaupunkielämästä. Tuo on ihan hullun näköstä menoa. Ei mittää järkeä. Ihmiset sahaa joka suuntaan, autolla mennään mistä mahtuu meneen ja tavaraa on kaikki kadunvarret ja kopperot täynnä. Yks hauska esimerkki minkä taksista näin oli eräs huonekaluliike: leikkimökin kokoinen peltinen koppero, itse "kauppa", joka edessä oli huonekalut jossain ojassa, ihan nätissä rivissä kuitenkin.

Kävin pienellä kävelyllä myöhemmin hotellilta ja ensimmäiseksi esteeksi muodostui se, että eihän tuolta oikeasti löydä takasin jos lähtee muutamaaki korttelia kauemmas. Pakko vaan ihmetellä kaikkea, ei siinä samalla suunnistamisesta tule mitään. En uskaltanut edes kartan kanssa.  Toinen "este" se vasta hauska olikin. I FEEL WHITE. En siis nähnyt kyseisen rundin aikana yhtäkään toista valkonaamaa, saati edes miespuolista henkilöä jolla olisi muutamaa senttiä pidempi tukka.

Kaikki tuijottaa. Ja pitkään. Muutama läimäs olkapäälle. Monet ilveili ja huuteli jotain pöhköä. Jokunen tuli kuitenkin juttelemaan mukavia ja ihmettelemään, että mikäs se sinä olet. Pieni piiloon pääsemisen tarve ajoi kuitenkin aikanaan takaisin hotellihuoneeseen. Täällä on hyvä. Hiljalleen totutellen tuohon hullunmyllyyn. Kyllä se välillä alko ihan kunnolla naurattamaankin kun sitä katseli. Siinä vaiheessa viimeistään oon ollu varmaan todella outo näky.

Eiköhän tämä nyt pienten alkukommellusten saattelemana kuiten lähde rullaamaan mukavasti. Aurinko taivaalla, toinen mielessä ja kolmas kaulassa. :)

Maanantaina siis alkaa kolmen päivän orientaatio täällä Nairobissa, jonka jälkeen lähden matkaamaan kohti pääteasemaa, rannikkoa. Silloin varmaan löytyy taas jotain uutta sanottavaa!